Yritysrahoituksessa törmää välillä tilanteisiin, joissa omistajayrittäjä ei halua antaa esimerkiksi omaa takaustaan tai nimeään vakuudeksi. Ajatus on täysin ymmärrettävä. Harva haluaa sitoa henkilökohtaista varallisuuttaan yrityksen riskeihin enempää kuin on pakko.
Samaan aikaan rahoittaja tulkitsee asiaa väistämättä myös toisesta suunnasta. Jos yrittäjä ei itse ole valmis seisomaan hankkeen takana omalla nimellään, herää helposti kysymys: uskooko hän itse täysin siihen, mitä on rakentamassa?
Tämä ei tarkoita, että parhaat rahoitusratkaisut syntyisivät aina maksimaalisilla henkilötakauksilla tai “kaikki peliin” -mentaliteetilla. Päinvastoin. Hyvä rahoitusrakenne suojaa myös omistajaa. Mutta yritysrahoituksessa vakuudet ovat edelleen yksi tärkeimmistä tavoista osoittaa sitoutumista, vakautta ja riskinkantokykyä.
Silti yksi asia ymmärretään usein väärin: vakuudet eivät yksin ratkaise luottopäätöstä. Ne mahdollistavat sen.
Lopullinen päätös syntyy lähes aina siitä, pystyykö yritys kassavirrallaan osoittamaan, että laina maksetaan takaisin normaalista liiketoiminnasta. Pankki ei halua omistaa vakuuksia, kiinteistöjä tai koneita. Se haluaa takaisin hyvin hoidetun lainan korkoineen.
Siksi pelkkää vakuutta vastaan rahaa ei pankeista heru. Vaikka vakuus olisi vahva, rahoittaja etsii ennen kaikkea näyttöä takaisinmaksukyvystä: kassavirtaa, ennustettavuutta ja uskottavaa suunnitelmaa siitä, miten velka hoidetaan takaisin myös vaikeampina vuosina.
Hyvät vakuudet eivät siis korvaa heikkoa liiketoimintaa. Mutta ne voivat mahdollistaa hyvälle yritykselle huomattavasti enemmän vaihtoehtoja.